tiistai 9. toukokuuta 2017

Pahin tukkamokani kasarilta ja eilisen kampaamokäynnin tulos!


Juuri kihlautuneena punapäänä New Yorkissa uutena vuotena 2003. Huomaa hymy ja sormus!

Nainen haluaa uutta tukkaa koko elämänsä ajan.  Lentävä lause, jonka keksin juuri. Haha. Hienoa on se, että ainakin minä vuosien myötä olen vihdoin oppinut mikä juuri minulle sopii ja mikä ei. Hiusteni värjäyshistoriastani löytyy vähemmän mairittelevia lopputuloksia ja oikeastaan ihan täysin kammottavia tapauksia, jotka haluan vain unohtaa ja heittää jonnekin mustaan aukkoon. Olen siis ollut blondi(!!!), punapää, mustatukkainen ja kaikkea siltä väliltä. Tuo blondikokeilu alkoi ylä-asteella, jolloin Kreikkaan lomamatkalle lähtiessäni värjäsin varmuuden vuoksi puoli päätä kellertävänvaaleaksi. Olin saanut pikku kätösiini Schwarzkopfin super blond -raita-ainetta ja lopputulos oli takuuvarma katastrofi. Kalastelin muovihupun sisältä virkkuukoukulla raidoitettavia osioita(se muuten sattui!). Kärsimättömänä luonteena kyllästyin muutaman haituvan nyppimiseen joka reiästä ja kahmaisin kerralla puoli päätä hupun läpi. Tosin tajusin tämän aivan liian myöhään. Kuvamateriaaliakin tuolta ajalta löytyisi, mutta säästän teidät tällä kertaa siltä. Voitte ehkä kuvitella: Permanentattu, kerroksittain leikattu tumma pitkä tukka, jossa puolet otsiksesta ja pituuksista keltaisenvaaleana. En voi sanoa tunteneeni itseäni kovin viehättäväksi, mutta niillä mentiin. Ja valkoisella huulipunalla, sekä sinertävällä luomivärillä, tietty.

En viisastunut vielä tästäkään, eikä kukaan kehdannut vissiin sanoa suoraan, joten parikymppisenä sain päähäni vaalentaa koko kuontalon. Tällä kertaa onneksi turvauduin kampaajan apuun. Prosessi oli pitkä ja kivulias. Ensin oli ohjelmassa sen ajan värinpoisto, joka oli kallis ja hius kului purkaksi. Siihen sitten oikean sävyn etsintä ja keltaisuuden poistavat sekä hoitavat naamiot. Lopputulos oli- no - siedettävä, mutta ei sopinut minulle lainkaan. Halusin niin kovasti olla blondi, mutta kun en ole. Näytin sen ajan espanjattarilta ja italiattarilta, joilla on ruskeat silmät, tumma iho ja keltainen käkkärätukka. Itse kyllä suoristin tukkaa säännöllisesti, mutta näytin silti jotenkin, hmmm, epäluonnolliselta. Tästä vaiheesta on tämä allaoleva kuva Kööpenhaminasta, jossa kävin parikymppisenä isääni ensi kerran tapaamassa. Ja kyllä hänkin oli tukastani järkyttynyt. Jos mennään kyökkispykologian puolelle, niin osa värjäilyistä liittyi varmasti identiteettikriisiini, koska olin puoliksi algerialainen, mutta en tuntenut juuriani ja halusin kovasti näyttää suomalaiselta/kuulua joukkoon. Mutta se siitä. Onneksi nykyään osaan arvostaa tummia piirteitäni sekä itseäni ylipäänsä. 
Tanskassa parikymppisenä "blondina". Kuva hieman vääristää, kyllä se ihan kusenpolttama oli.
Krunnuhaan yläasteen yhdeksännellä luokalla olin järjettömän iloinen, kun vappuna sain päähäni blondin peruukin. Silloinen koulukaverini ja ihastukseni näyttelijä Kristo Salminen sanoi, että näytän kauniimmalta omassa tukassani. Sillä vilpittömällä kommentillaan hän veti juuri oikeista naruista ja sitten suutelimme pitkään ja hartaasti kevätyössä Espalla. Se oli sen astisen elämäni ihanin suudelma. Olin sinä keväänä murtanut nilkkani, se oli leikattu ja pidin jalassani vielä sellaista todella viehättävää kipsikenkää. No, se ei menoa haitannut, koska sinä vappuna oli kuulkaa vientiä. Ah, nuoruus kaikkine hölmöyksineen! Sittemmin olen ollut blondi vain henkisesti.
Sittemmin olen tajunnnut pysytellä omassa värissä. Eilen luottokampaajani Tanja Ahonen Image Liftistä teki minulle tumman pohjavärin sekä hienoisia toffeeraitoja, jotka tuovat elävyyttä yleisilmeeseen. Kesää kohti!

Tässä vielä lähikuvaa toffeeraidoista. 



Vanhemmiten maku ja tyyli on muuttunut (onneksi) klassisemmaksi kaikessa.
Tämmöinenkin ehti olla ysärin lopulla, kun lauloin tyttöbändissä.(PLUS).
Kolmekymppisenä Kaivarissa. Raidat olivat maltillisemmat, eli tummaa kohti takaisin oltiin menossa.



SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

Blogger Template Created by pipdig